29 syyskuuta 2011

Elämän hallintaa

Joskohan nyt jatkaisi kirjoittelua heti huimasti laskeneiden käyrien kanssa ;)
Edellinen postaus menikin niin VEE-tyylillä, että ei ehkä sovi ottaa tavaksi sellaista...
No välillähän ne hermot napsahtelee itse kenelläkin ;)

Tässä muutamien päivien aikana on tullut lueskeltua vanhoja aikakauslehtiä vino pino ja useammastakin lehdesä on pistänyt silmään juttuja elämän hallinta kysymyksistä. Onko todella näin, että nykypäivänä ihmisillä on perusasioidenkin hallinta täydellisen hukassa?
Ei välttämättä kyetä huolehtimaan, omista edes niistä jokapäiväisistä rutiineista vaan siihenkin tarvitaan apua ulkopuolelta. Ja tällä tarkoitan niitä ihmisiä, joilla ei käytännössä ole rutiineista selviämiseen minkäänlaista fyysistä tai edes psyykkistä estettä. Ei vain yksin kertaisesti osata huolehtia normaaleista asioista.
Tämä on kyllä aika traaginen ilmiö! Jos tämän kärjistää oikein kunnolla niin sehän johtaisi väistämättä siihen, että ihmiskunta kuolee sukupuuttoon uhabalaisena, koska ei osata huolehtia edes itsestään saati jälkikasvustaan! Jos nuorikin ihminen tuhoaa oman ja ehkäpä läheisenkin ihmisen tulevaisuuden sillä, että elämän perusasioiden hallinta ei ole kunnossa. Ei kyetä ottamaan vastuuta saati huolehtimaan velvollisuuksistaan, olipa ne velvollisuudet sitten kenenkin kohdalla mitä tahansa.
Ei pystytä huolehtimaan edes niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin ruoan laitto!

Vai onko tämä silkkaa laiskuutta? Esittävätkö ihmiset avuttomia, jotta pääsisivät itse helpolla, ettei vain tarvitsisi ottaa vastuuta mistään saati itse vaivautua tekemään mitään.
Eihän kenenkään elämä tule jatkumaan ikuisesti niin, että aina on joku tekemässä kaiken toisen puolesta!
Onko siis kumma, että masentuneiden ihmisten määrä kasvaa kasvamistaan ja elämän hallintakyky luisuu käsistä ja yhteiskunta romahtaa näiden hylkiöiden aiheuttaman taakan alle?
"Ennen vanhaan" ei ihmisillä ole yksinkertaisesti ollut aikaa masentua! Nykyisin ihminen pääsee siis ilmeisen helpolla, koska tähän masentuneiduuteen ja itsensä surkutteluun riittää aikaa ;)
Kun ihminen pitää itsensä tiukasti liikkeessä, pysyy kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti.
Omastakin lähipiiristä löytyy oivallinen esimerkki ja eipä muuta voi kuin hattua nostaa!
Sivusta seuranneena tämä esimerkkihenkilö on paremmassa vireessä kuin moni muu vuosikymmeniä nuorempi! Siinäpä me nuoremmat saamme vilkaista peiliin, että missä vika...?

Nämä elämän hallintakykynsä menettäneet käyttävät sumeilematta hyväkseen kaiken avun ja niitä avun tarvitsijoita on enemmän kuin sitä apua edes riittää. Onko siis oikein, että yhteiskunta elättää ja hyysää näitä tieten tahtoen kaiken menettäneitä tapauksia kaikessa, vaikka sitä apua tarvittaisiin OIKEISIINKIN kohteisiin? Suomea sanotaan hyvinvointivaltioksi, mutta melkoisen lapsenkengissä on se avunannon tärkeysjärjestys! Ja jos joku tästä tahtoo herneet nenäänsä vetää, niin siitä vaan!
Mitä enemmän ihminen on omalla toiminnallaan mahdollisuuksiaan tuhonnut ja sen elemän hallintansakin menettänyt, sen enemmän hyysätään ja voivotellaan ja kyllä apua löytyy.
Mutta sitten, apua lähtee pyytämään sellainen henkilö, joka on ajatunut heikkoon tilanteeseen aivan muista syistä, kuin itse aiheutetuista, heilleppä ei apua riitä enää. Nämä pikkupummit ja elämäntapatyöttömät, jotka omaa laiskuttaan eivät viitsi asioilleen mitään tehdä, vievät sen kaiken avun niiltäkin, joilla on oikeasti hätä...
Herääpä vain kysymys, miksi tilanne on nykyisin tämä...???

28 syyskuuta 2011

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Voi elämän kevät! Ja taas varmaankin heti käskeen täytynee heittää varoitus niille heikkohermoisimmille lukijoille, että kannattaapi lakata lukemasta tämän pidemmälle ;)

Jälleen on allekirjoittaneen käyrät sen verran kohonneet, että ei ehkä ihan kannata kaikkea ottaa tosissaan tai ainakin pienen maalaisjärjellä varustetun sensuurin turvin, voi tekstiä ehkä hieman vilaista...

Se on tämä normaali "setti" taas vaihteeksi, joka saa v-käyrät vousemaan pilviin ja jos omistaisin verenpainemittarin, sekin varmasti tässä vaiheessa jo sanoisi yhteistyösopimuksen irti!
En vain yksinkertaisesti voi käsittää tätä meininkiä, että kaikki menee järkiään aina niin, että jos joku tekee jotain, on toisen ja toistenkin tehtävä niin, jos joku haluaa jotain, on toisen saatava se ensin, jos jollain on jotain, on se vaikka väkisin saatava itsellekkin. Jos itsellä menee huonosti, on toisillakin mentävä ja jos jollain menee hyvin, täytyy se hyvä äkkiä yrittää tuhota keinolla millä hyvänsä.

Onko ihmiset oikeasti noin hiivatin katkeria toisilleen? Omaa napaa kyllä tuijotellaan sen minkä ehditään, mutta toisille ei todella voida suora yhtään mitään hyvää! Mihin on kadonnut sellainen normaali maalaisjärki ja empatiakyky? Marttyyrina vedetään elämä läpi ja johan on kurjaa, onhan se niin julmetun kurjaa ja kun itsellä on kurjaa tuleehan se toki olla kaikilla muillakin!

Ihmisten ajattelemattomuus on niin häiritsevän silmiin pistävää, että ei ihan tosikaan. Kaikessa toimitaan sen oman mielen mukaan ja mitään muuta ei kyetä ajattelemaan, kuin sitä omaa tavoitetta, jota kohti häikäilemättä pyritään. Siinä hommassa onkin sitten sallittu kaikki mahdolliset aseet...
Onko nykyisin ihmiset todella niin putkiaivoja, että ei kyetä näkemään asioita pitkällä tähtäimellä alkuunkaan vaan se näkökyky on kadonnut sitä rakasta omaa napaa tuijotellessa?
Ja nämä saamarin putkiaivot kun tulevat omalla toiminnallaan aiheuttamaan pitkän tähtäimen ongelmia täysin syyttömille ihmisille, joilla ei ole osaa eikä arpaa yhtään mihinkään!

Nykyisin vaan kaikessa toimitaan täysin häikäilemättä oman edun vuoksi! Ainoa motiivi kaikkeen toimintaan on jokaisen OMAT tarpeet ja jokaisen OMAT tavoitteet, toisia ei missään asioissa oteta tippaakaan huomioon ja jotta ne omat tarpeet ja tavoitteet saavutetaan, käytetään jopa näitä täysin syyttömiä ihmisiä "hyväkseen" sillä kustannuksella, että nämä ulkopuolisetkin joutuvat ehkä näistä hemmetin putkiaivojen toiminnoista kärsimään. Nykyisin näyttää vallalla olevan meininki Minä Itse...

Ehkä näillä Minä Itse -tyypeillä on jäänyt elämän koulu pahasti kesken ja he huomaavat omat virheensä vasta siinä vaiheessa kun peli on jo menetetty ja ehkä ne itselle tärkeätkin asiat elämässä kädonneet pois...
Mitäs siinä vaiheessa sitten tehdään kun huomataankin olevan täysin yksin kylmässä maailmassa...?
Ne ystävätkin, joita luultiin ystäviksi, ovat kaikonneet, koska ovat löytäneet jonkin muun jota käyttää hyväkseen. Ne rakkaat ihmiset, joita ympärillä on ollut, ovat kadonneet, koska eivät ole jaksaneet enää katsella vain sitä toimintaa oman edun tavoittelusta ja omaan napaan tuijottamista...
Mistäs sitten löydetään ne uudet ihmiset ympärille...? Ainahan niitä pinnallisia ystäviä löytyy pilvin pimein, mutta entäs ne, jotka todella aidosti välittävät, ne jotka pysyvät rinnalla niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä?

26 syyskuuta 2011

AamuADHD

Meillä ilmeisesti asustelee jonkin sortin kotitonttu tai vastaava menninkäinen, joka oli käynyt yön aikana douppaamassa allekirjoittaneen sellaiseen mielentilaan, että hirvittää jo ittiäänki.
Kello on vasta tämän verran ja 90% päivän hommista on jo tehtynä...
Noo, isäntä poistui sängystä klo 05.00 ja suuntasi metille, joten pääsinkin sitten omiin hommiin heti aamusta...
eli yleensähän minä olen se, joka herää ensimmäisenä ja pitää ipanat hiljaisena, että saapi toinen nukkua ja tänään kun sitä hommaa ei tarvinnut tehdä tuloksena on se, että iskee jo tekemisen puute kun kaikki on jo tehty...
Joo, aina ei mee nallekarkit tasan ja kohti ei ole koskaan :D

Ai että on kuulkaas taas ollut syksystä se hankalin aika meikäläiselle, kun hirven pyynti on alkanut ja ei itse pääse mukaan missään muodossa. Se tunne kun iltahämärissä lavalla istuu ihan täydellisessä hiljaisuudessa, sitä tunnetta ei oikeasti voita mikään! Ja huom! Jopa minä osaan todistettavasti olla passissa hiljaa ;)
Vaikka en itse koskaan ole (vielä ainakaan) hirveä ampunut, on sen verran tullut kuitenkin tilanteissa mukana oltua, että oi sitä adrenaliinin määrää mikä iskee, kun tilanne tulee kohdalle...
No, ehkä minäkin vielä joskus...

Edelleenkin, aina ja ikuisesti voin hehkuttaa metsästysharrastuksen puolesta. Tai oikeastaan eihän se ole harrastus, se on elämäntapa, jolla on niin terapeuttiset vaikutukset asiaan vihkiytyneille, että parempaa terapiaa ja aivojen lepuutusta ei edes ole olemassa. Tämä elämän tapa kun toimii niin mielen kuin kehonkin virkistäjänä. Eipä tuo ihan helppo juttu ole kiskoa kaadettua hirveä jostain risukosta... kyllä siinä saa sitä kuntoakin olla ja eipä ne kanalinnutkaan eteen noin vain lennä, kyllä siinäkin saa saapasta toisen eteen laittaa, että kunnon paikoille pääsee.

Toivon mukaan tämä elämäntapa ei kuole aivan täysin pois byrokratian vuoksi ja sen vuoksi, että nuorisolle ei annettaisi niitä mahdollisuuksia tähän elämäntapaan tutustumiseen. Omasta mielestäni jokaisen koulun rutiineihin tulisi sisällyttää jo varhaisessa vaiheessa opetus myös metsästyksen saloihin. Ei toki tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi metsästämään lähteä, mutta jokaisen olisi hyvä asioista jotain tietää.
Metsästystä kestävän kehityksen periaatteella jokaiseen kouluun ;)
Samallapa tulisi tutuksi eri näkökulmista Suomen luonnon monimuotoisuus ja riistanhoidollisetkin periaatteet...
Monikin varmasti ihmettelee aikuisiälläkin, että miksi näin toimitaan ja siinäpä se tulisi selväksi kunnolla jo ajoissa. ja omasta mielestä kun tällaisetkin asiat kuuluvat siihen yleissivistyksen piiriin...

Josko seuraavaksi suunnistaisi ipanoiden kanssa ulkoilemaan, kun näkyy tuo viime viikon aikana erittäin harvinaiseksi käynyt valoilmiökin näkyvän... AURINKO!

25 syyskuuta 2011

Maailman avarrusta

Ihan ensimmäisenä täytyy lausua kiitokset lukijoille kommenteista ja kiitokset muös muuta kautta tulleesta palautteesta. Näiden voimalla sitä aina jaksaa jahkailla uusia asioita ja välillä laitella niitä muidenkin ihmeteltäväksi. Joten KIITOKSET kaikille tasapuolisesti, tästä jatketaan taas hymyssä suin eteenpäin!

Tässä ihan viimepäivinä on taas elämä näyttänyt sen moninaisen kirjonsa... On tullut kiitosta ja kunnioitusta, mutta on sadellut "sitä ihtiäänkin" niskaan. Tätähän se on, toisen onni on toisen epäonni ja jos toisella menee huonosti, on kaikilla mentävä huonosti ja jos joku on onnellinen niin se varmasti on jotenkin häiriintynyt tai vähintäänkin vain jumalattoman kiero ja kierolla luonteellaan saanut jostain huijattua itselleen onnen :D
Näinhän se valitettavan usein menee. No onneksi on oma luonne sellainen, että nämä tällaiset huuhaa -hommat menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...

Kyllähän jokaisella on oman taakkansa kannettavanaan ja joillain sitä vain on valitettavan paljon liikaa.
Onneksi usein läsnä on kuitenkin tavalla taikka toisella joku sellainen henkilö, johon tukeutua heikolla hetkellä. Näitä ihmisiä on kuitenkin harvassa ja toivon sydämeni pohjasta, että kaikki joilla tällaisia henkilöitä elämästä löytyy, osaavat olla heistä vilpittömän kiitollisia. Itse ainakin olen!

Viime päivinä tuo maailman ja elämänkatsomus on avartunut aikalailla kun nämä meikäläisenkin silmät ovat alkaneet aukeamaan siihen, että asioita voi katsoa myös muultakin kantilta kuin omaltaan.
Elämä kun ei ole vallan mustavalkoista vaan on otettava huomioon ne miljardi asiaa,jotka kaikki vaikuttavat kaikkeen... siitäpä se soppa sitten syntyykin, kun joutuu muuttamaan jopa omia periaatteitaan, jotka jo aikoinaan on iskostanut päähänsä. Mutta, Mutta... voinpa kertoa, että pientenkin omien pinttyneiden periaatteiden muuttaminen, voipi olla kuulkaas aika vapauttava kokemus...
Kun huomaa omien toimien "tehon" ja kaikki vaikutukset, tuntuu kuin hartioilta tipahtaisi painoa pois heti muutaman kilon verran. Ei kai kaiken tulekaan aina mennä sen OMAN käsikirjoituksen mukaan, vaan on osattava muuttaa sitä käsikirjoitusta sen jokaisen oman tilanteen mukaan.

Maailmaa on avartanut ja silmiä avannu monella tapaa uudenlaisten elämän arvojen omaksuminen.
Tietty arvojärjestys tietenkin on ihan fakta, mutta pienillä muutoksilla voi näköjään saada huimia tuloksia... sitäpä ei todella tiedä kuinka pitkälle elämässä nämä muutokset kantavat, mutta mitäpä tuosta vielä murehtimaan... murehtii sitten kun sen aika tulee eteen... tai on murehtimatta. Nyt eletään tässä hetkessä ja turhaan kai sitä kovin pitkälle tulevaisuuteen maalailee niitä ruusunpunaisia haavekuvia, koska realistisesti ajatellen, ne eivät kuitenkaan täydellisenä toteudu. Antaa siis elämän viedä eteenpäin päivä kerrallaan ja katsotaan mitä eteen tulee!

Pieni stressinpoisto vinkki tämäkin.... lakkaa ajattelemasta liikaa tulevaisuuttasi... Se tulevaisuus tulee tavalla taikka toisella eteen kuitenkin, etkä voi vaikuttaa tulevaisuuteesi niin täydellisesti, että se eteen tulisi juuri sellaisena kuin itse sen haluaisi tulevan ;)

Jatkaisi siis elämää minuutti, tunti tai maksimissaan päivä kerrallaan ja ottaisi ilon irti siitä mitä on saanut... jätettäköön se stressaaminen sellaisille, jotka sitä haluavat tehdä... itse en ENÄÄ onneksi heihin lukeudu!

20 syyskuuta 2011

Silmät ristissä...

Tulipahan sitten herättyä hiukkasen aikaisemmin kuin laki sallii, joten käytetäämpä tämä harvinainen "oma aika" blogin päivitykseen. Mini-ihmiset vetelee vielä onnellisena unta, joten äiti-ihminen voi keskittyä olennaiseen; istua koneella tuntematta siitä huonoa omaa tuntoa ja vetäistä pannullisen aamukahvia ;D
Herätys tuli puolivahingossa kun isäntä oli lintumetille lähdössä... No, jospa tästä hyvästä pakastimeen ilmestyisi teeri taikka pari ;)

Aivotoiminta on edelleen jostain syystä hiukkasen narikassa ja runosuoni ei syki ei sitten millään, joten nämä päivitykset ovat tulleet melkoisen haastaviksi ja siksipä näitä ei juuri olekkaan näkynyt.
Asiaahan sitä edelleen on vaikka milla mitalla, mutta kun ei se ole halunnut kirjalliseen muotoon iskeytyä niin minkäs teet.

Tämä oma, jo aikoja sitten aloitettu "elämän tyylin muutosprojekti" on ollut jälleen kerran vähän heikolla hapella, mutta tarkemmin kun asiaa alkoi tarkastelemaan, onhan tuota muutoksia todellakin tapahtunut.
Oikein jopa yllätti, kun alkoi miettimään ihan ajatuksen kanssa, kuinka omat ajatusmallit ja oma käytös on muuttunut ja kuitenkin tämä muutos on tapahtunut kohtuu lyhyessä ajassa ja ihan huomaamatta.
mukavahan tuo oli huomata, että oppii se vanhakin koira uusia temppuja ja ehkäpä kaikki muukin muutosta vaativa osa-alue saa oman osansa jatkossa.

Asiasta harpaten aivan toiseen... Kyllä tuo aika kuluu vauhdilla. Esikoinen otti ja täytti 2 vuotta edellisellä viikolla ja viikonloppuna sitten juhlittiin. Kuopuksella ikää tuli eilen tasan 4 kk. Kuukaudet menee niin huimaa vauhtia eteenpäin, että ei edes osaa ajatella asiaa kunnolla. Juurihan esikoinenkin oli siinä iässä, että köllötteli tyytyväisenä lattialla ja tyytyi jokeltelemaan leluilleen tai omalle peilikuvalleen...
Tiettyinä päivinä voisi kyllä sanoa, että Oi, niitä aikoja.... Nyt kun tilanne on se, että poitsu vetää rallia ympäri huushollia kehitellessään mitä ihmeellisempiä ideoita itsensä viihdyttämiseksi... Ja nämä ideathan eivät luonnollisesti aina mene yksiin äidin ajatusmaailman kanssa... Esimerkiksi n. 3-4 kertaa päivässä pitkin keittiötä levitetty lusikkalaatikko ei ihan ehkä kuulu niihin äiti-ihmisen ajatusmaailman kanssa yksiin meneviin juttuihin ja varsinkin siinä tapauksessa, että nämä ruokailuvälineet on työkaluina kun jätkä ilmoittaa tekevänsä remonttia mopoonsa... Noo, aikansa kutakin.... kohta se tekee oikeasti remonttia mopoonsa ja häipyy kuitenkin mitään ilmoittamatta kylille ajelemaan.... Sitäpä, kauhulla odotellessa!

Pikkuneiti viihdyttää itseään jokellellen peilikuvalleen nyrkki suussa ja jos äiti ei riittävässä ajassa ehdi käydä asiaa huomioimassa, alkaa volume nousta pikkuhiljaa kunnes herneet kolahtaa nenään ja sitten marttyyroidaan äidille liian vähästä huomiosta. Mistä lie perinyt tuon marttyyriluonteen... :)

Vaikka päivät tuntuvan vain kuluvan ohitse ja mitään konkreettista ei tunnu aikaiseksi saavan, silti tapahtuu koko ajan jotain. Ehkä sitä pitäis todellakin kiinnittää edelleenkin enemmän huomiota siihen tämän päivän elämiseen. Nämä mini-ihmiset ovat minejä vain ohikiitävän hetken ja sitten ihmetelläänkin, että mihin ne vuodet vierähtivätkään... näinhän se menee! Pitäisi osata nauttia näistä hetkistä, vaikka se kaiken normiarjen kanssa välillä tuntuukin aavistuksen verran mahdottomalta.
Kylläpä tuossa tulee omaankin pääkoppaan aikalailla uusia ulottuvuuksia kun asioita ja tapahtumia alkaa ajattelemaan lapsen silmin. Maailma näyttää jokseenkin täysin erilaiselta kun jaksaa hieman kiinnittää siihen huomiota... Kyllä asia on niin, että jokaisen tulisi ottaa omaa aikaa edes sen verran, että ehtisi ajatella kaikkea lapsen tavoin, silloin elämästä voi löytää niitä pieniä ilon ja onnistumisen aiheita pilvin pimein, ei kaiken aina tarvitse olla sitä tosikon putkiaivoilla ajateltua käytännöllisyyttä...
Mutta rajansa toki kaikella... Jos "aikuinen" ihminen käyttäytyy vuosikaudet kuin pieni lapsi ja elää elämäänsä pelkästään sillä tyylillä, sillä ei voi kuin satuttaa itseään ja toisia. Jokainen meistä kun löytäisi sen oman balanssin sen aikuisen ajatusmaailman ja lapsenmielisyyden kanssa, niin jopa tämä maailma olisi hyvä paikka...

02 syyskuuta 2011

Itsestäänselvää

Ollaanpa jälleen tyylille uskollisia ja jatketaan tätä ruikutusta ihmisten idiotismista!
Verenpaineet on taas selkeästi sen verran kohollaan, että heikkohermoisten ei ehkä kannattane vaivautua lukemaan tämän pidemmälle.

En yksinkertaisesti käsitä, miten ihmisen aivotoiminta voi olla niin julmetun yksinkertaista, että lähes kaikkea pidetään itsestään selvyytenä. Johonkin kun on ns. olevinaan totuttu, sehän on itsestään selvää, että ainahan kaikki menee kuin ennenkin. Kun on tottunut jotain saamaan, kuvitellaan myöhemminkin, että; selvähän se on, saa sitä kaiken nytkin. Mutta kun elämä muuttu, asiat muuttuu ja tilanteet muuttuu, jopa ihmiset muuttuu!
Kaikkea ei voi pitää itsestään selvyytenä, ja jos näin toimii se virhe yleensä huomataan vasta siinä vaiheessa kun on jo liian myöhäistä... Niinpä, Turha on itkeä, että pas****aa, kun se on jo housuissa!

Asioiden ja ihmisten itsestäänselvänä pitäminen on elämän yksi varmaan raaimpia virheitä.
Meistä kenenkään ei tulisi tuntea sitä tunnetta kun huomataan olevan jollekulle täysin itsestäänselvyys!
Ei ole mitään sellaista asiaa, jota voisi noin vain pitää täysin itsestään selvänä.
Näiden ihmisten putkiaivoilla ei vain näytä olevan niin paljon toimintakapasiteettia, että voisi tajuta sellaisenkin pienen seikan, että yleensä ne vastapuolen ihmisetkään eivät ole sokeita saati aivottomia.

Tällaisella toiminnalla voi olla suuriakin vaikutuksia elämän eri tilanteisiin. Varsinkin ne, joita pidetään itsestään selvänä ja joiden työtä ja toimia pidetään itsestään selvänä, kärsivät tilanteesta aika karulla tavalla ja nämä putkiaivot eivät edes huomaa satuttavansa vastapuolta todella pahoin.
Mikä tämänkin ilmiön aiheuttaa? Mikä ihme saa ihmiset toiminaan noin?
Onhan toki jokaisella erilaiset elämät ja elämän tilanteet ynnä muuta, mutta silti?
Mikä ihme tietyn tyypin ihmisissä on erilaista, että he katsovat oikeudekseen toimia täysin oman päänsä mukaan ja pitää kaikkea muuta ympärillä täysin itsestään selvänä. Siinä katoaa ne kuuluisat elämänarvotkin taivaan tuuliin, kun ajatellaan, että näinhän se on ollut aina...
Entäs sitten kun eteen tuleekin se seinä, että asiat yhtäkkiä eivät olekkaan entisellään ja kaikki ei olekkaan niin itsestään selvää...? Sitäpä sietäisi pohdiskella...

01 syyskuuta 2011

Haaveita ja tavoitteita

Nytpä on alkanut tulevaisuuden suunnitelmat hahmottua aika pitkälle oikeaan kuosiin ja ovat nyt siis vain toteutusta vailla. Eli homman nimi on se, että kun äitiysloma alkukeväästä päättyy ja kesän aikana ei ala töitä löytymään, mikäli pääsen, on edessa uudet kujeet eli kouluun lähtö :)
Kuinkahan tuon yhdistää tähän perhe-elämään ja näillä tuloilla... No, se on sen ajan murhe se.
Jos tätä kaikkea ei ala toteuttamaan NYT, se jää toteuttamatta loppuiäksi ja sitten siellä vanhainkodin kiikkustuolissa ketuttaa ku pientä oravaa.... ;)

Aika sitten näyttänee, että mitenkä alan vaihto onnistuu ja mitä siitä seuraa, mutta näillä eväillä mennään nyt ja katsellaan mitä se huominen tuo tullessaan. Haaveita ja tavoitteitahan jokaisella pitää olla, eihän muuten elämässä saa aikaiseksi yhtään mitään. Osa omista haaveista on jo toteutunut ja lisää toteutellaan pikku hiljaa.
Loppujen lopuksi kun alkaa asioita ja omia aiempia haaveita ja tavoitteita ynnäämään yhteen, aika moni on toteutunut ja ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon kaikkea itselle on suotu. Toki työtähän näiden haaveiden ja tavoitteiden eteen on tehty niska limassa, mutta osa on kyllä kieltämättä tullut eteen kuin manulle illallinen...

Jotenkin tämä uuden alan pohtiminen on saanut silmät kirkastumaan kaiken muunkin suhteen ja pientä innostuksen kipinää voi olla havaittavissa jos oikein osaa katsoa. Ehkäpä se tulevan suunnittelu saa sen innostumisen aikaan myös tässä tämän hetken arjessa ja asioiden pohtiminen toisaalta taas avaa silmiä tähän päivään, että eipä ne asiat niin mahdottomia olekkaan kun osaa ajatella oikealta kantilta ne.

Se on tämä meikäläisenkin mielikuvitus ja ajatusmaailma sen verran kummallinen kaikkine kujeineen, eettä on tullut huomattua eräänkin kerran se, että jos ei omia tavoitteita aseta pitkälle tulevaisuuteen ja rimaa aika korkealle, motivaatio ja innostus kärsii koko elämästä, siitäkin jota eletään juuri tällä hetkellä. Heti kun selkeä tavoite on asetettu, alkaa innostus ja samalla alkaa myös tapahtumaan. Mikä lie siinäkin, mutta tuo on tullut huomattua heti useamman kerran. Ehkäpä se tämä Leijonan luonne on se, että turhautuuhan sitä jos ei ole mitään haasteita ja kaikki käy liian rutiiniksi... miksihän se on näinkin monta vuotta kestänyt takoa päähänsä se tosiasia, että kaavat täytyy rikkoa aina välillä, jotta elämässä säilyy se sopivan makea maku ;)

Ehkäpä se tuo uusi ala (mikäli siis kouluun pääsee) avaa uusia ovia niin työelämässä kuin omassakin elämässä. Varmaankin siitä tulee myös matka oman mielen sopukoihin, mikä ei kyllä tee pahaa kenellekkään, päinvastoin. Uusia haasteita siis odotellessa ja täytynee alkaa asettamaan niitä muitakin tavoitteita vielä... Ehkäpä niitäkin tulee vielä julki... ;)