Riiviöitä ja hirviöitä

Josko tuo nyt jo aivot toimisivat ja runosuoni sykkisi sen verran, että saa jonkinmoisen kirjoituksen aikaiseksi, tätä kun on monesta suunnasta tulleen palautteen mukaan jo odoteltu :) Kiva aina saada tietää, että lukijoita riittää, Kiitos Teille!

Elämä rullaa olosuhteet huomioon ottaen normaalia arkea...
Eli käytännössä, hormonihirviö-äiti juoksee pää kolmantena jalkana riiviö-lasten perässä :)
Eli normaali meininki! No ei ne nyt ihan riiviöitä sentään ole, mutta pieniä tuhoja kyllä saavat aikaiseksi aina minne sattuvatkin menemään ja äiti siivoaa jäljet. Nanosekunnissa on huone räjäytetty leluja täyteen, että edes lattiaa ei aina löydy, nuorimmainen kiljuu apua, kun ei pääse leluvuoren takaa liikkumaan ja esikoinen varmuuden vuoksi lastaa eteen vähän vielä lisää leluja. Hormonitasot kaakkoon kääntänyt äiti hykkää paikalle pelastamaan tilannetta. Pienempi pelastetaan lelukasan alta ja isompi jatkaa samaa harjoitusta uudelleen ja tämä toistetaan vähintään 15 kertaa päivässä.

Siinä vaiheessa kun äiti lämpimikseen kuvittelee lapsukaisten leikkivän 5 minuuttia yhdessä kiltisti ja ennen kaikkea olevan sen hetken paikoillaan, ottaa pikkuneiti yleensä kaikessa hiljaisuudessa ja tekaisee katoamistempun. Yleensä tosin löytyy aika pian jostain, missä ei olisi niin suotavaa olla, kuten keittiössä touhuamassa omiaan ja löytämässä lattialta "aarteita".

Toinen vaihtoehto on, että kun äiti on puhelimessa esikoinen aloittaa riehumisen ja keksii kaikki maailman ilkeydet villiten pikkusiskonsa touhuun mukaan. Pienenä esimerkkinä;
Pakollinen puhelu, joka oli suunilleen tehtävä tiettyyn aikaan, lapset huoneessaan leikkimässä, kesken puhelun kuuluu esikoisen riemukasta kiljuntaa ja nuorimmaisen kikatus.... jälkimmäinen tosin hieman kuulosti kummalliselta. No, siinä sitten puhelin korvalla katsomaan, mikä on meininki ja siellähän oli ilo ylimmillään kun poitsu oli keksinyt tyhjentää vaatekaapin sisällön rakkaan siskolikan niskaan ja hauskaa oli...
Äidilläkin oli aivan äärettömän kivaa jälkiä siivotessa. Siinä pyöri mielessä erinäisiä painokelvottomia sanoja iso liuta...

Omalta osalta tämä olotila alkaa olemaan jo sen verran tönkkö, että välillä sohvien alta ja kaappien takaa leluja kontatessa tulee ehkä hieman tuskastunut olo. Mielentila on siis sen mukainen aina välillä ja yleensähän se on mennyt niin, että joka toinen päivä on se parempi ja joka toinen taas ei... Huonommanpäivän sattuessahan joka ainoa pienikin murhe on ainakin Mount Everestin kokoinen, taivas tipahtaa niskaan ja maailman loppu häämöttää oven takana ihan justiinsa. Seuraavana päivänä lähinnä naurattaa omat mielenliikkeet... No mutta, tätäpä se on... On lystiä olla nainen, varustettuna tällä hormonimäärällä, mutta oletettavasti on vielä lystimpää olla mies, joka tällaisen kanssa joutuu elämään... ;)

Mikäli tässä vaan ehdin/saan aikaiseksi vois seuraavaksi olla luvassa vähän kuvapäivityksiä. Kamerassa olisi vino pino kuvia odottamassa koneelle pääsyä.

Nettishoppailua harrastaville lukijoille pieni linkkivinkki tähän loppuun;

OSTOHYVITYS

Ainahan se kannattaa ottaa takaisin sekin vähä mitä on saatavissa, joten ei muuta kuin ottamaan palvelu käyttöön ;)

Laiskotusta

Jos edellisessä postauksessa tuli hehkutettua sitä reippailua, niin eipä voi samaa sanoa tästä.
Jostain syystä viime päivät on menneet enemmän tai vähemmän laiskoissa merkeissä. Ei vain yksinkertaisesti ole ollut motivaatiota oikein mihinkään. No, pakolliset kuviot tietenkin on tullut siinä sivussa hoidettua, mutta muuten elämä on omalta osalta ollut sellaista yleistä rötväilyä.
Ehkä se tieten ajoittain on luvallistakin, ainakin tämän hetkisen tilan huomioon ottaen ;)
Meinaa nimittäin tuo keskivartalo olla sen verran pullistunut jo, että välillä ahdistaa enemmän kuin laki sallii.
Jotenkin tänäänkin tuntui, että lapset ihan väen vängällä pudottelivat tahallaan tavarat paikkoihin, joista allekirjoittanut niitä joutui konttaamaan pois tai mahdollisesti kumartelemaan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin saadakseen lelut pelastettua, sillä kriisistä päätellen vähintäänkin jokin hirviö yritti syödä neidin pupun...

Tuossa taannoin taisin jo mainitakkin, että tästä se lähtee siis tämä raskauden kettumaisin vaihe... Alkuhan menee siinä sivussa ja keskivaihetta ei edes huomaa, mutta tää viimeinen osio...
Vaikka nyt ei toistaiseksi ainakaan mitään ongelmia ole ollut, niin olo on silti sen mukainen, että ei voi unohtaa olevansa viimeisellä kolmanneksella. Ahdistaa, tympii, ei taivu, ei kykene liikkumaan siten kuin haluaisi ja se, Ah niin ihana närästys on palannut jälleen "ilokseni"... Että näillä mennään....
Eipä tuo liene ehkä kummakaan, että välillä tulee jo näitä laiskotuspäiviä!

Tuossa itse mielessäni ajattelinkin eräänä päivänä, että ensimäisen lapsen kohdalla kaikkea odottaa niin tohkeissaan, että ei välttämättä edes huomaa kiinnittää huomiota olotilojen vaihteluihin. Toisen lapsen kohdalla asiat menee jo kohtuullisen tuttuina, vaikka omalla kohdalla tunnetilat olivatkin aivan toista kuin ensimmäisen kanssa. Sitten kun tulee kolmannen odotus, homma on jo niin tuttua, että jos oman kroppansa tuntee, tietää jo melkein valmiiksi, mitä odottaa seuraavalta viikolta... mitenkä lienee sitten kun lapsia on vielä enemmän... No, enpä ajattele edes asiaa niin pitkälle :D
Itsellä taitanee olla meneillään ne pari - kolme viikkoa, jolloin väsymys on jotain aivan käsittämätöntä ja voisi nukkua 24/7 ja siltikin väsyttää. No tämä tila menee ohitse parissa viikossa ja sitten eneergia taas palaa ja sitä kestääkin sitten sinne melkein loppuun asti normaaliin malliin, paitsi että viimeisen kuukauden aikana luultavasti alkaa se karmea sisustusvimma :) Sitäpä odotellessa... se onkin paljon miellyttävämpi vaihe kuin tämä armoton väsymys vaikka maha onkin entistä enemmän tiellä ja mihinkään et juuri taivu... mutta silti... :)

Reippailua

Keväiset kelit hellii ulkoilijaa :) Tulipa tänäänkin reippailtua mini-ihmisten kanssa liki 2 tuntia tuolla auringon paisteessa ja vaikutukset kyllä olivat nähtävissä. Pikkuiset sammuivat unilleen kuin saunalyhdyt ja eipä tässä itsekkään ole haukotuksilta välttynyt. Raitisilmamyrkytys siis diagnoosina :)
Ei se ehkä tuo kunto olekkaan niin huono, kuin sitä aina välillä kuvittelee.
Jos pukkaat pienempää 2 tuntia rattaissa ja isompaa vedät pulkassa, maha-asukin riehuessa täyttä vauhtia liki koko tämän ajan ja siihen vielä lisätään vastukseksi auringon pehmentämä lumi pihamaalla... Kaikesta tästä selvittiin jopa ilman hengästymisiä, niin ei se kunto ihan nollissa voi olla.
Tässä siis yksi päivän positiivisista jutuista ;)

Edelliseen sitten lisätään vielä kaikki normaalit kotityöt pyykkeineen, tiskeineen ja ruuan laittoineen ja siihen lisämausteena vielä laitetaan se normaali muksujen perässä juokseminen ja vielä ollaan tolpillaan, niin kunto täytyy olla edes kohtuullinen. Itse todellakin olen luullut kunnon rapistuneen ihan pohjalukemiin tässä talven mittaan ja vähän on jopa hirvittänyt, että palautuuko se koskaan ennalleen, mutta positiivisena yllärinä kyllä on tämän päiväisen jälkeen ollut oma reipas olotila ja virtaa riittäisi vieläkin. Tai sitten se on vaan niin, että kevät aurinko on sekoittanut koko päänupin ja ei edes huomaa kuntonsa olevan heikko :D

Tällaisen action-päivän jälkeen tuli kyllä kieltämättä hillitön himo treenaamaan taas. Joka keväthän se iskee täydellä teholla, mutta nyt on jo toinen kevät meneillään, että tuo maha ehkä hieman hidastaa asiaa... No eipä tuota ole kuin muuan kuukausi enää jäljellä ja taas mennään, jos kaikki menee hyvin.
Sitten pääsee jälleen siihen riemukkaimpaan hommaan; Vaatekaapin setvimiseen, osastosta ei mahdu, osastoon mahtuu jälleen... Sitäpä siis odotellessa!

Kieltämättä täytynee myöntää, että tässä vaiheessa jo alkaa tuntumaan jälleen fiilikset; sais tää jo olla ohi...
Nyt siis meneillään tämä raskauden tympein vaihe... Maha tulee eteen lähes joka tilanteessa, selällään et kykene nukkumaan ja vessassa saat juosta vähän väliä. Siihen kun lisää vielä extrana maha-asukkaan yölliset riehumiset niin ei se aina naurata... Loppujen lopuksi aika kyllä menee niin hurahtamalla ohitse, että kohta sitä ollaan taas melkein entisellään. Johan tämä alku ja keskivaihekin on vilahtaneet ohitse ihan huomaamatta ja todellisuus paukahti silmille tasan siinä vaiheessa kun äitiyspakkauksen sai hakea postista.
Tässä sitä taas ollaan ja enää vähän aikaa H-hetkeen!

Ylimääräisiä aisteja?

Tämä melkeinpä voisi mennä 3 osana näihin tosielämän käyttöohjeisiin...
Mistä ihmeestä lapset voivat tietää mitä tapahtuu, vaikka äiti kuinka yrittäisi tehdä kaiken täydessä hiljaisuudessa ja eri huoneessa? Loistavana esimerkkinä tämä:
Lapset touhuavat olohuoneessa ja leikkivät ihan täydellä teholla. Itse olen keittiössä ja kykenen toimimaan hiirenhiljaa ottaessani jääkaapista jogurttia ja kaapista mysliä... Ei mene kuin nanosekunti tästä, niin esikoinen ilmoittaa isoon ääneen, että anna mullekki utia... (siis jogurttia).
Miten tämä on mahdollista? Lapsukainen ei tasan tarkkaan ole kuullut hiiskaustakaan toimistani keittiössä, saati että olisi nähnyt jotain ja leikkien äänet varmasti peittivät minun mahdollisesti aiheuttamat äänet alleen.
Millä aistilla tämä siis on mahdollista? Ja miten lapsi voi tietää tarkalleen, mitä äiti yrittää salassa syödä?

Toinen esimerkki on saman tyylinen kyllä, mutta kohteena oli salassa äidin laukusta kaivettu suklaa, jota yritin kaikessa hiljaisuudessa napostella. Poika ei todellakaan nähnyt taikka kuullut mitään, mutta silti tämä Einstein ilmoittaa hänkin haluavansa suklaata... Ja mitenkä tämä on mahdollista, ottaen huomioon, että poika oli omassa huoneessaan, itse olin makuuhuoneessa ja näiden huoneiden välissä on iso olohuone ja jälleen leikkien ääniäkin riitti.

Yritäppä tosiaankin tehdä jotain lapsilta salassa. Nuorimmainenkin kun on jostain saanut jonkinmoisen aistin, että aina kun äiti istahtaa eri huoneeseen edes hetkeksi paikoilleen, alkaa takuu varmasti kauhea kitinä kuulua ja loppujen lopuksi mitään hätää ei ole, ei ole nälkä, ei jano, ei märkä vaippa, eikä yhtään mitään. Lopputoloksena kitinällä paikalle hälyytetty äiti, joka ei saa istahtaa paikoilleen ja kilpaa auringon kanssa hymyilevä pikkuneiti.

Eräs muukin erimerkki ylimääräisistä aisteista löytyy...
Poika on omassa huoneessaan, joka on kauimpana ulko-ovesta ja etupihasta. Poika riemuissaan huutaa huoneestaan; ISI tuli! Minä luonnollisesti silmät lautasen kokoisena, että eikä tullut.
Itse olin olohuoneessa ja siihen kyllä kuulee, jos auto tulee pihaan...
No, Isi todellakin tuli ja poika sen tiesi, vaikka oli kauempana kuin minä ja minä en kyllä nähnyt tai kuullut tasan yhtään mitään.

Ei näitä voi todellakaan kuin ihmetellä, että kuinka paljon enemmän aisteja lapsilla on verrattuna aikuisiin ja kuinka paljon tarkemmat ne voivatkaan olla...

Tähän loppuun vielä ihan pakko hehkuttaa, kun pikkuneiti sai tänään tuliaiset Mummilta <3
Neiti sai aivan suloisen hatun, oman pikku käsilaukun ja ihan ensimmäiset omat helmet!
Täytynee kaivaa huomenissa kamera esiin taas, josko vaikka saataisiin neidistä ikuistettua kunnon "hienohelma" -kuva! Tuhannet kiitokset vielä tätäkin kautta ;)