29 elokuuta 2011

Lupa valittaa...

Onneksi on tämä ikioma blogi, jossa on lupa valittaa niin paljon kuin sielu sietää ja
kiusata kanssaihmisiäkin valituksillaan :)
Mikähän tässä nyt mättää, että ennen niin helposti kaikki muotoutui kirjalliseen muotoon, mutta nyt tökkii ja pahasti. Liekkö se tuo syksy syy kaikkeen vai mikä lie?
Syksy on kyllä toisaalta kaikkine väreineen allekirjoittaneen lemppari aikaa, mutta nyt on jostain syystä vähän toisin. Noo, kai tämäkin on vain ohimenevä vaihe... niinkuin moni muukin!

Tällä hetkellä päällimmäisinä ajatuksina on tämä elämän raadollisuus. Vaikka kuinka yrität kaikkensa ja kaikenlaisten asioiden kanssa, jostain syystä sitä paskaa vaan sataa niskaan. Jos sanonta; Mikä ei tapa, se vahvistaa, pitää paikkaansa... meikäläinen on sen sananparren mukaan melkoisen pitkäikäinen...
Vaikka itsellä on tulevaisuudenkin suunnitelmat aikalailla jo selvillä, ainakin tämän äitiysloman jälkeinen aika, tuntuu vain kaikki junnaavan paikoillaan ja meikäläisen luonteellehan se ei sovi alkuunkaan.
Turhautuminen tähän jokapäiväiseen asioiden kanssa vääntämiseen näyttää ne pahimmat puolet kenestä tahansa ja milloinpa sellainen kivaa olisi... Vaikka kuinka yrittäisi muuttaa omia mallejaan vähän kaikessa,
ei se kuitenkaan riitä siinä tapauksessa kun mitään näkyvää ei kuitenkaan tapahdu. Ei riitä, että ne muutokset on omien ajatusten tasolla ja toimivat omassa jokapäiväisessa ajattelussa ja käytöksessäkin.
Jotain tulosta tarvittaisiin ja äkkiä ettei turhautuminen vie pohjaa pois kaikelta yrittämiseltä.

Mikä hiivatti ihmisiä vaivaa? Nykypäivän itsekeskeisyyskö se on ottanut kaikista vallan ja elämässä toimitaan vain omaan napaan tuijottamalla... siinäpä se, mutta kun noin toimii, siinä napaansa tuijotellessa saattaa huomamattaan marssia kohti sitä suurinta rotkoa ja pudota sinne, koska ei ajoissa huomannut että ympärilläkin on elämää... Pikkiriikkisen ehkä kärjistettyä taas, mutta eipä kannattane vaivautua vetämään herneitä neniin!
Milläpä tällaiset tapaukset voisi pudottaa maan pinnalle ja huomaamaan, että elämää on ympärilläkin.
Jotenkin tuntuu, että ennen ihmisillä on ollut enemmän raskasta työtä ja ei ole joudettu tuijottelemaan sitä napaa, koska se jokapäiväisen leivän eteen työn tekeminen on vienyt ajan ja energian. Nykyisin ihmisten elämä on ilmeisesti niin köyhää, että ehditään kääntyä sisäänpäin ja palvoa sitä omaa napaa ja samalla unohdetaan kaikki se muu elämä ympäriltä. Kun voisikin tietyillä hetkillä ottaa ja nakata tällaiset tyypit sinne aikakaudelle ennen sotia ja pistää miettimään asiat uudelleen. Ehkä sieltä löytyisi näille tietyille tyypeille se arvojärjestyskin elämään... Ehkäpä opittaisiin myös arvostamaan toistenkin tekemää työtä ja annettua apua ja ehkä sieltä löytyisi monen käsitysvarastoon sellainenkin sivistyssana kuin moraali...


Nykyisin kun se moraalikin tuntuu olevan melkoisen hataralla pohjalla useammassakin asiassa, olisi ehkä hyvä palautella asioita ihmisten mieliin ja opettaa sitä vanhanaikaista kunnioitusta. Toisten ihmisten kunnioitus on nykyisin myös jotenkin kadoksissa, vai peitelläänkö sitä jotenkin? Onko jotenkin häpeällistä näyttää, että kunnioittaa jotakuta aidosti? Ainoa kunnioitus, joka näytetään vähän turhankin räikeästi on itsensä kunnioittaminen, vaikka monikin varsinkin nuori kunnioittaa itseään aivan vääristä syistä ja hakee toisilta sitä kunnioitusta ja arvostusta täysin arveluttavilla keinoilla. Terve itsekunnioitus ja arvostus on se avainsana, mutta milläpä opettaa näille tietyn tyypin ihmisille, että mikä on tervettä ja mikä ei, kun kaikki elämän arvotkin tuntuvat olevan aivan hakusalla... Valitettavasti näyttää välillä jopa siltä, että tämän tyypin ihmiset eivät edes halua tiedostaa sitä mikä on tervettä ja mikä ei ja varsinkin oikean ja väärän käsitys on totaalisen hämärtynyt.
Mikä hemmetti ihmisiä nykyisin vaivaa, missä vaiheessa näissä asioissa on alettu menemään näin pahasti metsään?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piristä päivääni jättämällä kiva kommentti :)