9 kuukautta

Niin se vaan tuo aika vilahtaa ohitsemme emmekä ehdi edes kissaa sanoa...
Pieni neiti täyttää tänään jo 9 kuukautta ja juurihan sitä tuotiin synnäriltä kotiin. Neitokainen pyrkii jo kovasti omin voimin pystyyn ja selkäänsä ei kannata kääntää kovinkaan pitkäksi sekuntiksi, ettei neitokainen ehdi karkuun sillä välillä.... Eli ryömiminen ja osittainen konttaaminen sujuu jo siis erittäinkin mallikkaasti.
Kauhun sekaisin tuntein odotan sitä hetkeä, kun tuo neitokainen tosissaan saa itsensä kammettua pystyyn omille jaloilleen ja vielä enemmän kauhua aiheuttaa ajatus siitä, että kohta hänkin jo kävelee ja JUOKSEE omin jaloin.
Missä on ne äideille tarkoitetut ylimääräiset silmät, jotka voisi sijoittaa vaikka selkäänsä??? HELP!
Aika kuluu ihan liian nopeaa tahtia ja lapset kasvaa liian huimaa vauhtia.

Tämäkin 9 kuukautta on mennyt kuin siivillä ja siinä ajassa on kadonnut talosta ainoastaan se pikku vauva ja tilalle on tullut pikkuneiti, jolla ON oma tahto ja sen hän myös osaa sanoa ääneen. Välillä aika kovaankin sellaiseen... ;D

9 kuukautta tuntuu pitkältä ajalta aina kun raskaus on alussa, mutta tosiasiassa sekin aika on aivan julmetun lyhyt ja kuluu ohitse niin nopeasti, että järkyttyneenä voi vain huomata, että aikaa on enää vain vähän jäljellä.
Neiti on kasvanut 9 kuukauden ikään ja kun tähän pistetään vielä reilu 3 kuukautta lisää on neiti vuoden ja maailmassa ehkäpä jo uusi ihmisenalku :) Aikaa kun alkaa miettimään taaksepäin, tuntuu vain ja ainoastaan hurjalta, mihin se tämä elämä on meitä vienyt ja mihin ollaan vielä menossa. No sitäpä tuskin kannattanee murehtia etukäteen, sillä on se elämä tähänkin mennessä aina järjestynyt niin, että hengissä ollaan ja eteenpäin on aina menty :) On tässä viimeaikoina jälleen kerran tullut opiskeltua kantapään kautta sitä, että mitä enemmän järjestät aikaa sille stressaamiselle ja murehtimiselle, sen enemmän sitä aihetta siihen todellakin järjestyy... Heitetääs siis pois se vähäkin stressaaminen, ettei taas tarvitse alkaa urakkahommina stressaamaan muidenkin asioita omien lisäksi. Se tuo ihmisen luonne on niin umpihullu, että kun sille hommalle antaa pikkusormen se vie koko käden ja yrittää viedä koko elämän, mutta ähäkutti, täälläpä on vastassa sen verran pirullinen emäntä, että sepä osaa lopettaa sen stressailun ihan omatoimisesti ;)
Kait tuota lie elämässä parempaakin tekemistä löytyy...?

Ehkä se kuitenkin loppujen lopuksi on niin, vaikka karulta se toki saattaa kuulostaa, mutta tosiasia on...
Kyllä se luoja hulluistansa huolen pitää ;)