Toissapäivänä lupasin lapsille lauantaille karkkipäivän. Olen siis yrittänyt jälleen kerran elvyttää tätä tapaa, että sitä makeaa ei vedtä kouratolkulla harvase päivä, vaan osaavatpa lapsetkin arvostaa jotain pientä exrtaa, jos sitä ei olekkaan koko ajan tarjolla.
Aamusta alkaen poika tietenkin kyseli liki raivon partaalla, että milloin karkkipäivä aloitetaan...
Noo, lupasin herkut kehiin päiväruoan ja päiväunien jälkeen. Vihdoin se luvattu hetki sitten koitti, kun pikkusysterikin oli päikkäreiltä haalannut itsensä ylös.
Tarjolle laiteltiin Angry Birds -karkkeja (ylläri ylläri) ja popcornia. Näin pienellä vaivalla ja joulupukin tuomilla lasten leffoilla sain aikaiseksi kaksi naantalin aurinkona hymyilevää naamaa, iloiset leikit ja jopa rauhallisen lasten leffahetken :) Ja kaikkein paras kiitos äidille oli ehkä pojan kommentti sitten kun herkut oli syöty ja leffat katsottu, poika totesi silmät loistaen; Äiti, meillä oli hyvät juhlat! Iltasella siinä vielä leikittiin yhdessä ja rakenneltiin tyynyistä maja ;D Iltakylvyn, iltapalan ja hampaiden pesujen jälkeen minulla olikin kaksi onnellisen tyytyväisenä nukkuvaa naperoa <3 Pienin oli toki myös menossa mukana, mutta keskittyi lähinnä omien lelujensa jyrsimiseen... Ai, juu ja sai se pieninkin pyöritettyä itsensä kertaalleen majassa käymään ;D
Kuinka sitä voisi aikuinenkin ihminen olla noin vähään tyytyväinen ja jos jotain extraa itselleen saa, miten aikuinen osaisikin ilmaista onnensa niin vilpittömästi kuin lapsi?
Miksi ihmeessä meistä aikuisista kasvaa lähes aina kyynisiä marisijoita, joille mikään ei riitä, kaikki pitää saada tässä ja nyt! Jokainen meistä varmasti ainakin jollain tavalla tunnistaa tästä itsensä, vai mitä??
Itse ainakin tunnustan ihan täysillä tämän.
Mitenkä me voidaankaan kasvattaa lapsia, kun meillä itsellämme on vähintäänkin yhtä paljon opittavaa lapsilta? :) Ehkä se lauantaipäivän tärkein opetus oli itsellekkin, että pienen pieni voi ollakkin suuren suurta, jos asiaan osaa suhtautua oikein. Ja se, että vilpitön kiitos ja ilon ja onnen näyttäminen ei ole ollenkaan pahasta. Ehkäpä meidän jokaisen pitäisi jaksaa mennä sille samalle viivalle lapsen kanssa, jotta osaisimme elää tätä aikuistenkin elämää paremmin. Josko tämän muistaisi itsekkin (edes hetken) ja heittäisi ne turhat stressit nurkkaan ja ottaisi eteen tulevat asiat vastaan sellaisella lapsen vilpittömällä kiinnostuksella ja osoittaisi sitä kiitollisuutta yhtä aidosti kuin lapsi sen voi tehdä ja ennen kaikkea muistaa se;
Pienen pieni asia tai teko voi poikia jotain uskomattoman suurta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni jättämällä kiva kommentti :)