Siinä sitä oltiin... Miettimässä elämän karuja totuuksia. Oli tehtävä päätös suuntaan taikka toiseen.
Ainoa asia, joka oli aivan varma; Samalla kaavalla EI voinut enää jatkaa.
On kuluttavaa miettiä asioita, joihin liittyy myös toinen ihminen ja omalla päätöksellään mahdollisesti voi mullistaa myös toisen elämän.
Tätä asiaa miettiessä; jatkaakko yksin vai kaksin, tuli järjetön treenivimma.
Ehkä jotenkin työstin tätä vaikeaa asiaa sen treenaamisen kautta, mutta tulosta ainakin tuli.
Vaatekaapiste ei löytynyt enää yhtäkään vaatetta, joka olisi istunut päälle.
Tein sitä omaa treeniäni joka päivä sellaisella tahdilla, että jätin viikkoon 2 ns. lepopäivää, jolloin tein vain venyttelyt. Muina päivinä aloitin jo aiemmin esitellyillä jalkaliikkeillä, sen jälkeen tein vatsat ja selän, kaikki ihan simppeleillä perusliikkeillä, joihin ohjeet löytyy jokaiselta lihaskuntoon keskittyvältä sivustolta.
Ennen olin inhonnut vatsalihasliikkeiden tekoa, mutta silloin opin jopa tykkäämään niistä ;D
Eikä tähän treenaamiseen loppujenlopuksi tarvinnut käyttää edes paljoa aikaa. Normaalista arjesta se ei oikeastaan sillä tavalla aikaa vienyt, että olisi tarvinnut ottaa se aika jostain muusta pois.
Ja toisaalta... en enää käyttänyt sitä aikaa sillä tavalla niihin ns. kavereihin, jotka eivät sitten kavereita lopulta olleetkaan... Tässä taas yksi niistä tekosyistä, joita valitettavan moni käyttää luistaakseen treenaamisesta. Jos se halu muuttaa elämänsä lähtee oikeasti sieltä syvältä sydämestä saakka, on lopulta helppo yhdistää treenit ja kaikki siihen normaaliin arkeen. Niin oli silloin ja on edelleen, vaikka ympärillä hyörii 3 lasta ja arki pienten lasten kanssa ei todellakaan ole aina sitä ruusuilla tanssimista, saati että meille äiti-ihmisille olisi liiemmälti sitä rauhallista aikaa suotu.
Mietin ja jahkasin asioita laidasta laitaan ja edestakaisin ja niin monelta kantilta ajateltuna, että pää siinä meinasi hajota.
Sitten se vain tuli. Päätös. Päätin jatkaa elämääni yksin ja tehdä lopultakin sen täydellisen täyskäännöksen elämässä. Tässä vaiheessa kiloja oli tippunut liki 20...
Se tunne, kun yhtäkkiä olikin ja alkoi harjoitella arkea yksin, oli jotain aivan käsittämätöntä sillä hetkellä.
Treenaaminen tosin väheni silloin, mutta venyttelyt sentään säilyivät.
Vapaana kuin taivaan lintu, treenit jäi joksikin aikaa, mutta onneksi järki sentään säilyi sen verran mukana, että koko elämänmuutosprojekti ei pysähtynyt. Näin jälkikäteen ajatellen, tuossa vaiheessa sen erilaisen elämäntyylin oli tainnut jo jossain määrin saada sinne selkärankaan saakka, että hommat pysyivät kuin pysyivätkin aisoissa.
Vaikka tuo aika ei ollut lainkaan fyysisesti rankkaa, henkisesti sitäkin enemmän. On todella vaikea päästä irti vanhoista ympyröistä, niistä monista ihmisistä, jotka olivat siihen mennessä vaikuttaneet todella paljon elämään ja vieläpä huonolla tavalla.
Historia toistaa itseään ja vähän samaan tyyliin meni jatkossakin, vaikka elämässä olikin uusi ihminen. Sen myötä treenaaminen ja itsensä hoitaminen väheni ja painoa alkoikin tulla takaisin, mutta ei onneksi niin paljoa kuin oli lähtötilanne. Jotain kuitenkin puuttui. Elämä oli silti tyhjää ja en ollut siihen tyytyväinen.
Mieli oli väliin maassa ja väliin turhankin lennokas. Reilu 4 vuotta jatkui sellaisella tasaisen tappavalla tahdilla. Elämä oli kohtuu rauhallista, ainakin entiseen verrattuna, oli uutta työtä, uusia tuttavia, joista osa paljastuikin (jälleen kerran) kertaheitolla kunnon takin kääntäjiksi... ja näistä tuttavuuksista ei meinaa päästä eroon, ei sitten kirveelläkään. No meitä on moneksi... Tällaisista ihmisistä onkin kehkeytynyt itselle sellainen riippakivi, että se vaikuttaa ajoittain elämää vielä tänäkin päivänä.
On todella vaikea vieläkään luottaa ihmisiin. On vain muutamia, harvoja ja valittuja joihin nykypäivänä kykenen luottamaan 100%:sti.Sitä ei monikaan ymmärrä, millainen vaikutus kaiken maailman juoruajilla voi olla toisten omaan elämään. Se kun ei todellakaan vastaa totuutta se näiden "tietotoimistojen" antama informaatio, ja sitä informaatiotahan jaetaan jokaiselle, vaikka eivät edes haluaisi sitä kuulla...
No elämä opettaa... ja siitä se sitten lähti. Taas sain jostakin käsittämättömästä voimia aloittaa treenaamisen.
oltiin jälleen lähes siinä nolla pisteessä eli lähes kaikki oli aloitettava alusta.
Samalla kaavalla lähdin etenemään kuin edelliselläkin kerralla. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin hieman helpompaa,kaiken kun oli toteuttanut jo kerran ja ennen kaikkea onnistunut siinä.
Ja etenemistapahan oli tämä:
1. venyttelyt
2. ruokavalio
3. venyttely + kevyt treeni
4. venyttely + oman kunnon mukaan treenitason nostaminen
Kaiken tuon lisäksi riittävä veden juonti ja oman mielen hoitaminen. Se että pientäkin tulosta tulee, palkitse itsesi. Älä palkitse ruualla vaan tee jotain muuta. Osta itsellesi jotain pientä piristävää, käy jossain, jossain jossa et ole ennen käynyt. Hae uusia juttuja... Hae elämyksiä. Minkään palkinnon ei tarvitse maksaa paljoa, usein sillä pienellä palkkiolla on se suurin merkitys ;)
Muistakaa elää sitä omaa elämää, älkää eläkö toisille tai toisten vuoksi. Meillä jokaisella on vain yksi elämä elettävänä, joten eiköhän nautita siitä ja tehdä itselle se hyvä olo. Se mistä toinen saa hyvän olon ja hyvän mielen, ei välttämättä toimi toisella. Jokaisen meistä täytyy etsiä se oma juttu, mikä sen hyvän mielen tuo.
Laihdutuksessa ja yleensä kaikessa elämän muutoksessa se oman mielen tila on se ratkaiseva juttu.
Jos mieli on maassa ja henkinen hyvinvointi tökkii, ei se fyysinen kuntokaan pääse paranemaan.
Tälläkin hetkellä kun treenailen ja pyrin huolehtimaan itsestäni niin henkisesti kuin fyysisesti, on ehkä se paras palkinto se, että katson itseäni peilistä, samaan aikaan tulee tyttö silittelemään ja halailemaan ja kuiskaa korvaan; Äiti, sinä olet kaunis!
Ilman elämänmuutosta, se pieni tyttö ei luultavasti olisi tuota asiaa kuiskaamassa!
